Kuikkylmätäälo?!

Uskon, että kevät ei voi kovin kaukana olla, mutta silti nää aamuiset -18 jaksaa ihmetyttää. Klapeja vaan kattilaan, niin kyllä ne nurkat lämpee viimeistään siksi kun aurinkokin on ne jo lämmittänyt. Mulla on takana poikkeuksellinen pitkä yö koska menin kääpiöiden kanssa samaan aikaan nukkumaan enkä millään herää tähän päivään. Onneksi on ohjelmaa tiedossa niin tästä se kohta lähtee!

Humiseva harju?

Mun blogikuvaustaitoja pitäs kyllä varmaan kehittää. Tavallaan tässä tilanteessa pitäs kai olla kuva siitä lautasesta ennen syömistä, mutta emmää sitä tietenkään muistanut! Huoh. Tyhjä lautanen kertoo ainakin siitä, että hyvää oli tai että minä olin erityisen nälkäinen. Töistä kun pääsin, toinen kääpiöistä soitti, että me ollaan kohta siellä kaupungissa ja pienen kauppakierroksen jälkeen mentiin pizzalle. Tietenkin mä haluan ajatella, että naistenpäivällä oli jotain tekemistä tämän kanssa, että mentiin ulos syömään, mutta mä luulen, että oikeasti tätä päätöstä ohjasi enemmänkin nälkä. Perjantairuuhkassa sai pizzaa odottaa tavallista kauemmin, vaikka kokki pelimiehenä toikin lasten annokset vähän etunenässä. Kääpiöt järjestivät teekutsut ravintolan leikkinurkkauksessa, joten kolmevarttinen meni lopulta ihan hujauksessa. Jäin vähän miettimään, että olikohan se ihan sopivaa kun syömisen päätteeksi mun piti pienimmän kanssa vetää tanssiesitys keskellä ravintolaa. "Kyl hää voit, mää näytän millai me tanhhitaan!" Esitykseen kuuluivat myös niiaukset ja kumarrukset ja aploditkin piti ihan itse itselleen antaa.

Genovese, as you see

Pizzeria, jossa kävimme on mulle tuttu jo vuosien takaa ja omasta lapsuudesta. Se on sijainnut aina samalla paikkaa ja sisustuskin on pysynyt jokseenkin samanlaisena. Muistan alkuaikojen punavalkoruutuiset pöytäliinat ja ronskisti rapatut seinät ja oudohkot seinäkoristeet. Ja italiaisen musiikin. Elävimmät muistot liittyvät silloiseen kokkiin Pepeen, joka toi sen oikean italiaisen tunnelman paikkaan. Paikan alkusalaatti on ollut samanlaista kautta aikojen, hieman kirpeää, etikkaista ja mausteista kaalisalaattia. Muistan punaiset, muoviset kipat, joista sitä nautittiin ja ne tilanteet kun äiti torui iskää kun se hörppäsi muovikipasta aina loput salaatin kastikkeet. Lapsena vakiopizza oli Pescatore, pelkkää tonnikalaa ja tää taisi meille molemmille lapsille maistua... Äiti söi Homejuusto Monosen ja iskä Frutti di Maren. Joskus harvoin saatiin jälkiruuaksi isot jätskiannokset, jotka yleensä tilattiin pitkällisen kinuamisen jälkeen ja sitten niitä ei kumminkaan jaksettu kokonaan syödä. Ja ne tuolit! Ne on ollu aina yhtä epäkäytännöllisiä leveiden käsinojien vuoksi! Eilen kyllä totesin, että pitelevät aika hyvin lapsen paikallaan, koska sieltä ei vaan pääse mitenkään järkevästi pois.

Seiniä on sittemmin vähän tasoitettu ja punavalkoruutuisten liinojen ja verhojen tilalla on ollut viime aikoina Marimekkoa eri kuoseissa. Pepeä ei ravintolassa enää ole, mutta lista on sama ja se maku - uuhh, mikä maku. Musiikki edelleen soi taustalla, mutta ei enää ehkä niin autenttisena. Sekosin ehkä vähän eilen laskuisssa, mutta tää jokusen vuoden vanha kappale tais toistakymmentä kertaa tulla sinä aikana kun ravintolassa olimme. Eri versioina kumminkin, ettei ihan käynyt tylsäksi...

Siellä Hallikadulla se on aina vaan!

Tänään on huippukiekkoa tarjolla ihan omassa kylässä. Sinne siis ja pilkkihaalarit esiin! Suvun pienintä haluan käydä silittelemässä ja sitten hierojankin onnistuin varaamaan johonkin väliin. Koti saa vähän repsottaa, keskitytään nyt (taas) kaikkeen kivaan.

Tsah!